Suomen ruokaturva nojaa kasvien ja eläinten yhteispeliin

– Jyrkkä jako liha- ja kasvisruokiin pohjoiseurooppalainen erikoisuus, joka Pohjoismaista näkyy vahvimmin Suomen lisäksi Ruotsissa ja Tanskassa. Eteläisessä Euroopassa ihmisiä kiinnostaa se, miltä ruoka maistuu, Luonnonvarakeskus Luken maatalouden tuotantojärjestelmiin erikoistunut johtaja Anu Kaukovirta sanoo.

Suomalaisessa keittiössä, lounasruokalassa ja niin sosiaalisessa kuin epäsosiaalisessakin mediassa ääni on toinen. 2000-luvun aikana ruokakeskustelu on polarisoitunut puhdasoppisiin vegeihin ja vannoutuneisiin grillaajiin, joita yhdistää lähinnä varmuus omasta oikeassa olemisesta.

– Pelkän ravinnon sijaan ruoan pitäisi olla tekijä, joka tuottaa iloa ja kokoaa ihmiset saman pöydän ääreen. Voi olla, että meilläkin useampi innostuisi lisäämään kasvisten määrää, jos alkaisimme kiinnittää enemmän huomiota makuun itse raaka-aineiden sijaan, Elintarviketeollisuusliiton vastuullisuudesta ja datasta vastaava johtaja Satumaija Levón sanoo.

Suomalainen lehmä ei ylenkatso sivuvirtoja

Ympäristön että terveyden kannalta olisi järkevää syödä kohtuullisesti lihaa ja lisätä kasvisten osuutta. Tuotannon näkökulmasta molempia tarvitaan, sillä kasvi- ja eläintuotanto tukevat toisiaan.

Luonnossa eläimet tarvitsevat kasveja ja kasvit tarvitsevat eläimiä – paitsi syödäkseen myös elääkseen. Meille ihmisille tämä tuotannon yhteispeli on hyvin edullinen, jopa välttämätön.

– Jos eläintuotantoa ei olisi, ruoantuotanto Suomessa olisi paljon pienempää ja ruoka paljon enemmän tuonnin varassa kuin nykyään. Syy on siinä, että kasvuolosuhteiden vuoksi Suomessa sadot ovat alhaisia verrattuna lämpimämpiin maihin, Kaukovirta sanoo.

Sen sijaan lihantuotanto on istunut luonnostaan humidin eli luonnostaan kostean ja harvaanasutun maan olosuhteisiin hyvin. Kasveista kannattavaa on ollut viljellä perunoita ja viljoja, jotka luonnostaan kasvavat Suomen olosuhteissa hyvin.

– On osattava erottaa globaali ja lokaali. Ruokakeskustelussa näin ei aina käy, Kaukovirta sanoo.

Hän nostaa esiin naudanlihan. On totta, että lupsakasti röyhtäillessään lehmät vapauttavat ilmakehään metaania. Naudan petomaaninen luonne on kuitenkin lopulta lähinnä isossa kuvassa irrallinen kuriositeetti. Huomaamatta jää pötsin voima; vain puolet Suomen kasvisadosta kelpaa ihmisen ravinnoksi.

– Lihanaudat syövät nurmea ja hyödyntävät eläimistä parhaiten sivuvirtoja. Ne kykenevät pötsinsä avulla sulattamaan esimerkiksi rypsiöljyn tuotannosta sivuvirtana yli jäävät rypsikakut, joita on hyvin vaikeaa saada jalostettua ihmisen ravinnoksi, Kaukovirta kertoo.

Mutta ei se siihen jää. Ruokailun ohessa lehmät ja muutkin eläimet muuttavat lopulta syömänsä ruohon ja viljelykasvien tuotannon sivuvirrat lannaksi.

Lähituotettu lanta vahvistaa Suomen huoltovarmuutta

Eläinten ja kasvien symbioosia tarvitaan myös siitä syystä, joka Venäjän aloittaman hyökkäyssodan jälkeen on ollut kaikkien huulilla: Suomen omavaraisuutta on lisättävä. Ennen Ukrainan sotaa Suomen tuontilannoitteista noin 70 prosenttia tuli Venäjältä.

Tuotantoeläinten lannan hyödyntämisellä voitaisiin korvata valtaosa keinotekoisesti tuotetuista lannoitteista.

– Pelloilla käytettävä fosfori on yksi maapallon niukoista ravinteista, joiden arvioidaan loppuvan. Eläinten lannalla voitaisiin jo nyt korvata noin 90 prosenttia Suomen peltojen tarvitsemasta fosforista, Kaukovirta kertoo.

Toisin sanoen, mikäli kasvisten määrää ruokavaliossa halutaan lisätä, tarvitaan lisää kotimaista kasvituotantoa, joka samalla tukee myös kotimaisen lihatuotannon omavaraisuutta.

Mikäli kasvituotannosta halutaan maapallon kannalta kestävää, tulisi keinotekoisesti tuotettuja lannoitteita korvata lähellä tuotetulla biopohjaisella lannoitteella, joita saadaan esimerkiksi eläinten lannasta sekä biokaasun tuotannon sivutuotteena. Siksi tarvitaan myös eläintuotantoa. Lanta ei ole politikkaa, se on luonnon tapa toimia.

– Ajattelen, että kasvisten määrää ruokavaliossa on monesta syystä järkevää lisätä, mutta sen ei tarvitse merkitä välttämättä lihasta luopumista. Valitsemalla lähellä vastuullisesti tuotettua kotimaista ja antibiooteista vapaata lihaa voi myös vaikuttaa omien ruokavalintojen ilmastovaikutuksiin. Oleellisinta kuitenkin on, että kaikki mikä päätyy lautaselle, myös syödään, Levón miettii.

Siis vähemmän mutta parempaa. Itse asiassa suomalainen nauta on monella mittarilla katsottuna huomattavasti mainettaan parempi valinta aterian proteiininlähteeksi.

– Kun Brasiliassa kaadetaan sademetsää maatalouden tieltä, Suomessa viljelyn piirissä on vain 7 prosenttia maapinta-alasta ja vettä on saatavilla luonnostaan runsaasti, Kaukovirta huomauttaa.

Ilmastonmuutos siirtää ruoka-aitan kohti pohjoista

Lannan ravinteiden hyödyntämisessä on yhä paljon kehitettävää. Suomen rannikkoalueilla lantaa ja ravinteita syntyy yli tarpeen, kun taas sisä- ja Itä-Suomessa lannoitukselle olisi kysyntää.

– Ravinteita hukataan, kun niitä menee ehkä vääriin paikkoihin. Kun ravinteet saadaan talteen ja ohjattua tehokkaammin sinne missä tarve on, tarvitaan teollisia lannoitteita entistä vähemmän ja omavaraisuus vahvistuu, Kaukovirta sanoo.

Ruoan raaka-aineissa Suomen omavaraisuusaste on noin 82 prosenttia. Kaukovirta ja Levon kuitenkin muistuttavat, että luku koskee vain itse ruokaa. Kun mukaan lasketaan tuotannon panokset eli tuotannontekijät, kuva muuttuu. Lannoitteiden ohella lähes kaikki työkoneet, öljyt, polttoaineet ja varaosat tulevat ulkomailta.

– Myös taimet ja siemenet tulevat ulkomailta. Moni tuottaja ottaa uudet mansikantaimet vuosittain Hollannista. Panosten omavaraisuuteen onkin pistettävä paukkuja. Ravinteiden kierrätys vähentää paitsi fossiilisten lannoitteiden myös näiden valmistamiseen käytettävän energian tarvetta ja sitä kautta Suomen maataloudenkokonaispäästöjä, Kaukovirta huomauttaa.

Ostaako Eurooppa ruokansa Suomesta vai kiinalaisten Afrikasta?

Suomi ei ole irrallaan globaalista ruoantuotannosta tai ilmastonmuutoksesta. Kaikkea elintarvike tai lannoite- tuontia ei voida korvata eikä täyttä omavaraisuutta saavuttaa, mutta se mikä voidaan, kannattaa tuottaa lähellä.

On myös arvokas kysymys, haluavatko suomalaiset itse hillitä omaa ympäristöjalanjälkeään vai sulkea silmänsä ja ulkoistaa vaikutukset muihin maihin.

Vaihtoehtoja on kaksi: joko Suomi ruokkii viljelykasvinsa kotimaisilla ravinteilla ja jalostaa ruokaa myös vientiin. Muuten Euroopan ruoka ostetaan ennemmin tai myöhemmin Mercosur-maista tai Afrikan alueelta, missä puolestaan kiinalaiset ovat investoineet maatalouteen reilusti viimeisten 20 vuoden aikana. Heräämisellä alkaa olla kiire.

– Esimerkiksi Suomen oloihin sopivia viljelykasveja pitää jalostaa nopeasti, sillä työ vie aikaa. Keski- ja Etelä-Euroopassa pärjääviä kasveja ei voi siirtää suoraan Pohjoismaihin, sillä vaikka ne kestäisivät viileääkin, ne eivät selviä vähäisellä valon määrällä, Kaukovirta sanoo.

Jos maataloutta ei arvosteta, sitä ei enää pian ole

Elintarviketeollisuus työllistää noin 44 000 ihmistä Suomessa. Jalostus vaatii kuitenkin alkutuotantoa, joten ehkä suomalaista maajussia tai -justiinaa voisi hieman arvostaa. Jos ruokapöytään halutaan lähellä ja ilman kuljetusten päästöjä kestävästi tuotettuja elintarvikkeita, jonkun on ne myös tuotettava. Siitä taas pitäisi olla valmis maksamaan.

– Ennen ihmiset käyttivät ison osan tuloistaan saadakseen leipää pöytään. Tänä päivänä hinta vaikuttaa yhä enemmän ostopäätöksiin, Levón sanoo.

Suomalaisen tuotannon etuja läheisyyden lisäksi ovat vesitehokkuus, antibioottivapaus, eläinten hyvinvointi sekä vähäinen lannoitteiden ja kasvinsuojeluaineiden käyttö. Kysymys kuuluukin, mikä on suomalaisen ruoantuotannon arvo täällä asuville ihmisille. Tutkimusten mukaan sukupolvien välillä on selvä ero.

Havainto on ristiriitainen. Nuoret ja nuoret aikuiset liitetään usein ympäristövastuuseen, eettisyyteen ja eläinten oikeuksiin, mutta kotimaisen ruoantuotannon arvostus ei näy vastauksissa samalla tavalla. Kyselyissä moni maito- tai lihatuotteita tuottava viljelijä jopa kokee yhteiskunnallisen asenteen Suomessa vihamieliseksi. Siitä huolimatta, että tuotantoketju on lähellä ja työtä tehdään suomalaisin pelisäännöin, ruoan alkuperä on monille etääntynyt arjesta.

– Erityisesti isoissa kaupungeissa nuoret saattavat olla aika vieraantuneita ruoan tuotannosta. Ei kovin moni ajattele esimerkiksi sitä, mikä on naudan kyky muuttaa ihmiselle syömäkelvoton nurmi maidoksi ja miten monipuolisesti siitä voidaan jalostaa erilaisia tuotteita, Levón sanoo.

Kun globaali maailma osoittautuu yhä arvaamattomammaksi, omaan tekemiseen on satsattava enemmän. Se tarkoittaa ennen kaikkea jalostusasteen nostamista.

– Siinä ei ole järkeä, että myymme viljaa Saksaan, missä sen arvo myslinä moninkertaistuu tai että myymme parin euron kilohinnalla mustikkaa Japaniin, missä siitä valmistetaan lääkeainetta, jonka ulosmyyntihinta on tuhatkertainen. Se työ jalostamisen ja lisäarvon eteen on täällä tehtävä itse, Kaukovirta linjaa.

Levón on samaa mieltä. Hänen mukaansa ruoka-alalla keskitytään liikaa sisäiseen kamppailuun sen sijaan, että kasvatettaisiin koko arvoketjun yhteistä pottia.

– Kun raaka-aineen jalostusastetta nostetaan, koko arvoketjun yhteinen potti kasvaa. Tällöin myös viljelijä saa isomman tulon ja työstä tulee kannattavaa, Levón sanoo.

Kirjoitus on julkaistu Rapportissa 20.3.2026 aiherahoitettuna artikkelina