Maatalousottelussa Ruotsi vahvistaa asemiaan

Ruotsi panostaa vahvasti puolustukseen ja ruoantuotantoon. Kotimainen tuotanto nähdään keskeisenä osana kokonaisturvallisuutta. Maa tavoittelee alkutuotannon ja elintarviketeollisuuden kasvattamista. Näin lisätään omavaraisuutta ja täytetään sille asetetut tavoitteet.

Suomi uhkaa jäädä kisassa kakkoseksi, ellemme vahvista kotimaista toimintaympäristöä ruoka-alan investoinneille.

Ruotsin maatalousviraston mukaan ruoantuotannon lisääminen vaatisi maatalousmaan kasvattamista noin 10 prosentilla vuoteen 2035. Suomessa se tarkoittaisi noin 200 000 lisähehtaaria.

Suomen Ruokastrategia 2040 jää kasvun kunnianhimossa jälkeen Ruotsin Livsmedelstrategin 2.0:sta, mikä selittynee maiden erilaisilla maatalouspolitiikoilla ja omavaraisuusasteilla.

Suomen omavaraisuusasteet ovat pääsääntöisesti Ruotsia korkeammat, ja strategiassamme korostetaan myös huoltovarmuutta mutta ei oteta selkeää kantaa alkutuotannon kasvattamiseen.

Kärjistäen Ruotsissa haetaan kasvua, Suomi tyytyy nykytasoon. Molemmat maat tavoittelevat elintarvikesektorin kannattavuuden, kilpailukyvyn ja viennin vahvistamista. Ruotsi kytkee kotimaisen raaka-aineen saatavuuden lisäämisen vientitavoitteisiin, Suomi ei.

Ruotsi korostaa tuontiruoan korvaamista kotimaisella. Suomessa vientitavoite kytketään alkutuotannon kannattavuuden parantamiseen. On syytä epäillä, onnistuuko ruokavientimme arvon kolminkertaistaminen vuoteen 2040 ilman kotimaisen alku- ja teollisuustuotannon määrän kasvattamista.

Kotimaista ruoantuotantoa lähestytään Ruotsissa eri kulmasta kuin meillä.

Siinä missä Suomessa korostuvat ruokajärjestelmän kielteiset vaikutukset luontoon, Ruotsissa elintarviketuotantoa pidetään esimerkkinä kestävästä tuotannosta eikä sen ilmasto- ja ympäristövaikutuksia haluta ulkoistaa. Kotimaisen tuotannon lisäämisen nähdään hyödyttävän ilmastoa ja ympäristöä sekä luovan työpaikkoja ja kasvua viennin kautta. Tämä lähestymistapa pitäisi omaksua Suomessakin.

Ruotsissa nähdään, että tuotantoa voidaan lisätä samalla, kun toteutetaan vihreän siirtymän tavoitteita. Naapurimme tavoittelee eläinperäisen tuotannon lisäämistä miljardi-investoinneilla, mikä on ymmärrettävää heidän omavaraisuusasteidensa valossa. Tavoitteena on kasvattaa naudanlihan omavaraisuusaste 65 prosenttiin. Suomessa se on 87 prosenttia.

Suomessa ei pidä tuudittautua korkeiden omavaraisuusasteidemme pysyvyyteen. Alkutuotannon rakennekehityksen ja tuottajien ikääntymisen vuoksi tarvitsemme investointeja kasvi- ja eläinperäisen tuotannon pitämiseen edes nykytasolla. Ne varmistavat raaka-aineen saantia teollisuudelle. Kuluttajien kohtaamat tyhjät jauhelihahyllyt ovat varoittava enne muutoksesta.

Huoltovarmuuden kannalta on tärkeää investoida myös kotimaisten kasviproteiinien tuotekehitykseen, tuotantoon ja jalostukseen. Suomi voi olla kokoaan suurempi ruoka-aitta, mutta ruoka-alan tuottama arvonlisä ei kasva merkittävästi ilman, että tuotanto kasvaa alkutuotannossa ja elintarviketeollisuudessa.

Ruotsin tavoin Suomessa olisi arvioitava omavaraisuuden kehittymistä eri tuoteryhmissä, asetettava niille tavoitteet ja puntaroitava lähivuosien investointitarpeet elintarviketeollisuuteen. Tämä tietopohja tukisi ruokastrategian toimeenpanoa ensi vaalikaudella.

Kuten muillakin aloilla, ruoka-alan investoinnit tehdään siellä, missä se on kannattavinta. Kisa on jo käynnissä.

Kirjoitus on julkaistu mielipiteenä Suomen Kuvalehdessä 20.2.2026